Dungeons & Discourse

Posted on September 23, 2011

3


I’ve had a play report on a Dungeons & Discourse game we played last year lying around on my computer for over an year now. I thought I might finally post it online. Unfortunately, it is in Finnish. More info after the cut.

Luolia ja Diskursseja

Dungeons & Discourse esiintyy nettisarjakuva Dresden Kodakissa. Siinä filosofian ja tieteen teorialla varustetut sankarit seikkailevat korkealentoisissa ympäristöissä, joissa lohikäärmeet korvataan p-zombeilla, solipsisteilla ja neoluddiiteilla. Tarina kuvaa roolipeliä, mutta ei perustu mihinkään todelliseen peliin. Ropecon 2010 tarjosi tilaisuuden kääntää tilanne toisin päin ja pelata roolipeliä luolien ja diskurssien maailmassa. Peliin käytettiin Donjonin systeemiä, jotta kaikki pelaajien villit ajatukset pääsisivät oikeuksiinsa: Donjonissa pelaajat saavat varsin paljon kerrontavaltaa.

Pelaajat valitsivat valmiista hahmoista pelattavakseen Albert Plancktonin, kvanttimanserin ja teoreettisen fysiikan mestarin; René von Helsingin, p-zombin tappajan ja kartesiolaisen dualismin harjoittajan; Siegfried Youngin, egomanserin ja psykoanalyytikon; ja Karl Trotskyn, proletaarin sankarin ja marxilaisen retoriikan taitajan.

Seikkailun lähtökohta oli perinteinen: Scientian valtakunta oli vaarassa, sillä kammottava velho Der Rida piti hallussaan Virheiden Lähdettä. Lähteen avulla hänen pahat postmodernistinsa saattoivat kaiken tieteellisen tutkimuksen vaaraan. Seikkailijoille myytiin varusteita ja sitten heidät jo potkittiin pois kaupungista Der Ridaa voittamaan.

Ensimmäinen askel Der Ridaa vastaan otettiin pian vastaan tulleessa post-apokalyptisessa kaupungissa. Sen ainoa ehjä rakennus oli postmodernistien täyttämä Starbucks. Siegfried käytti ovelasti heihin psykoanalyyttisia taitojaan ja postmodernistit alkoivat kaivata takaisin symboliseen kohtuun, eli Der Ridan luolaan.

Seikkailijat seurasivat postmodernisteja, kunnes nämä katosivat freudilaiseen sienimetsään. Postmodernistit katosivat näkyvistä, mutta tattien ja kumpujen seasta löytyi tupakkaa polttavia keijuja ja heitä ahdistelevia kreationisteja. Kreationistit protestoivat keijujen edessä ja polttivat paheellisen näköisiä sieniä. He kantoivat kylttejä, joissa luki iskulauseita, kuten ”God Hates Fairies!”, ”God Hates Fags!” ja ”1 Moos. 9:20-21”.

Uskonnollinen kirjallisuus osoittautui vaaralliseksi, sillä kreationistit yrittivät takoa seikkailijoihin järkeä raskailla raamatuillaan. Heidät kuitenkin lannistettiin: Albert kiskoi etävaikuttamisella kyltin keijuja uhanneen kreationistin käsistä. Samalla Siegfried osoitti yhdelle kreationisteista, miten Raamattu edustaa hänelle miehisen falloksen valtaa, saaden kreationistin luopumaan inhoten raamatustaan. Kun Karl vielä järjesti keijuille luxemburgilaisen seksuaalivallankumouksen, vapauttaen heidät kreationistien uhasta, jäivät kreationistit metsän siimeksiin marssineiden keijujen jalkoihin.

Seikkailijat jatkoivat matkaa ja sienimetsä muuttui merkitykseltään epämääräisiksi aroiksi. Aroilla kuului etäistä koirien haukuntaa ja kellojen kilinää, mutta toistaiseksi Pavlovin koirat pysyivät loitolla. Aroilta löytyi symbolisesti murtunut torni, jonka kautta kulki reitti Virheiden Lähteelle.

Torni ei kuitenkaan ollut tyhjä, vaan siellä vaani p-zombeja. P-zombit kaatoivat kirjahyllyjä tornin sisäänkäyntien eteen, jotta seikkailijat eivät pääsisi pakoon. Psykoanalyyttinen teoria kuitenkin pelasti seikkailijat: zombit alkoivat aivojen sijaan himoita jäätelöä ja rynnivät itse kaatamiensa kirjahyllyjen läpi etsimään sitä.

Seikkailijat avasivat tornin lattiassa olevan luukun ja paljastivat kellarissa odottavan kauheuden: itse epäkuollut Pavlov kalisutti suurta kelloa, kutsuen koiriaan. René kuitenkin toimi nopeasti ja käytti kartesiolaista dualismiaan, yhdistäen Pavlovin sielun takaisin hänen ruumiiseensa. Karl käytti tilaisuutta hyväkseen ja osoitti marxilaisella retoriikallaan Pavloville, miten hänen omaisuutensa tulee paremmin käytetyksi, jos se on yhteistä. Pavlov jakoi omaisuutensa seikkailijoille.

Yksi Pavlovilta löytyneistä esineistä oli Unien tulkinta. Se osoittautui myöhemmin hyödylliseksi, kun Siegfried käytti sitä selvittääkseen pidemmälle jatkuneen luolan eri käytävien päätepisteitä. Hän tulkitsi luolan suunnittelijan alitajuntaa ja sai selville, miten Der Ridan löytää.

Der Rida istui keskellä luolaa työpöytänsä ääressä ja kirjoitti postikortteja. Seikkailijat nähdessään hän muuntautui lohikäärmeeksi, kommentoiden samalla kuivasti lohikäärmeiden roolia länsimaisen fiktion antagonisteina. Varjoista astui esiin postmodernisteja. Der Ridan takana Virheiden lähde valui lattialle ristiriitaisia matemaattisia symboleja.

Taistelu Der Ridaa ja postmodernisteja vastaan oli tiukka. Postmodernistit vahvistivat joukkoaan tekemällä kirjallisuusviittauksia toisiinsa. René ampui Der Ridaa hänen symboliseen akilleenkantapäähänsä. Samaan aikaan postmodernistit vahingoittivat häntä purevalla sarkasmillaan. Albert kuitenkin latisti sarkasmin kaksiulotteiseksi. Siegfried hyökkäsi Der Ridan kimppuun feminismillä, mutta Der Rida esti hyökkäyksen fallogosentrismillään.

Albert heitti Der Ridaa singulariteettikranaatilla, mutta se lensi ohi ja laskeutui Der Ridan työpöydälle. Singulariteettiräjähdys yhdisti kaikki Der Ridan teokset, synnyttäen Platonin différance postikorteista grammatologiaan. Sillä aikaa Siegfried poimi repustaan painepesurin ja suuntasi sen Virheiden lähteeseen lannistaen sen fallisella vesisuihkulla. Der Ridan voima tuntui heikentyvän. Albert suuntasi Virheiden lähteeseen invarianssikentän.

Karl lähestyi heikentynyttä Der Ridaa ja osoitti kansan tahdon lyömällä Der Ridaa lapiolla otsaan. Der Rida ja postmodernistit talttuivat ja varjoista laahusti p-zombeja syömään heidän aivonsa. Virheiden lähde ehtyi lopullisesti ja seikkailijat palasivat Könisbergiin keräämään mainetta, kunniaa ja nimekkäitä julkaisuja.

Advertisements